ASTAMATAN SAARI
Kirj. Taneli Alhoke muutamassa päivässä 14.4.2019 valmis
Ne kivet rannassa ovat valkoisia. Tie majakalle vie rannan kautta pienehkölle polulle, joka nousee viheriää nurmea halkoen siihen ovelle, jossa on Agrenin tunnus kaarimaisen holvioven yläpuolella. Ovi on puuta. Se puu on tältä saarelta ja saari asukkaineen on hyvinkin omavarainen. Saari ei ole mittaamattoman iso, mutta  metsää löytyy. Puun nimi, josta ovi on, on Gjelalteeni. Sitä kasvaa muutamassa kohtaa metsissä. Se on paksu rungoltaan ja raskas. Sitä katsellessa lehdet eivät putoile turhaan, sen lehdet ovat voimakkaita ja vahapintaisia.
     Metsässä on onkaloita. Siellä on taikaa. Ja sieniä. Siellä on paljon eläimiä, jotka väliajoin ovat kokonaan piilossa. 
     Disjamhi käveli sauvansa kanssa tuolla metsässä ja katsoi pöllöä suoraan silmiin nopeasti ohittaen. Korkealla oli lehvistöä, kuin kuivia oksiakin. Hänellä oli selässään melkoisen suuri reppu. Hänellä oli päällään puolipaksusta kankaasta tehty takki. Se oli vaalean sininen, harmahtava. Siinä oli punokset vahvasta langasta ja taskuja. Lenkkejä. Helmiä reunuksen taka-alareunassa.
     Hän oli keskipäivän kävelyllä, tarkastamassa asioita ja oli ajatellut kerätä muutaman sienen jos mahdollista. Niitä ei aina löytynyt. Syksy ei myöskään ollut vielä alkanut.
     Samaan aikaan majakalla oli Fernj herännyt unestaan. Hänellä oli ollut painajaisia Mikr-marjan syömisen takia. Iso-äiti oli sanonut hänelle illan tullen, että olisi nyt se aika iästä, että olisi syytä syödä niitä. Hän oli leiponut piiraan, missä oli runsas määrä näitä hallusinogeenisia, melko myrkyllisiä marjoja.
     Fernjin keho oli sekaisin. Hän hoiperteli tämän majakan, minkä yhdessä ylhäällä olevassa kerroksessa oli hänen huoneensa. Se oli arvattavasti pyöreän mallinen huone. Siellä oli sänky, josta roikkui kangas suojelemaan hengiltä ja silmiltä. Ja siellä oli kaappi ja lipasto, pyöreä ja paksu, mutta pitkä. Raskaita huonekaluja. Osa tuoleista oli kevyitä ja kangasväreillä kirjailtuja. Seinällä roikkui narunpätkiä yhdessä kulmaa, eri värisiä.
    Fernjin meni ovelle ja avasi sen ja katseli alaspäin hoiperrellen hieman. Häntä oksetti. Näyt joita viimeyönä oli ollut hänen unissaan ja myös herätessään, kävivät mielessä ja hän ei löytänyt oikein sulavaa paikkaa, missä päästä niistä eroon.
    Sitten alhaalta kuului rasahdus ja napsahdus. Joku oli majakan ovella.
Fernjiniltä oli suoritus päästä mitenkään alas asti. Kaidetta pidellen melko lituskaiset majakanportaat kuitenkin ohittuivat ylös kadoten.
    Fernjin kuunteli, ketä siellä oven takana oli, sillä hänellä oli paha aavistus. Sitten hän kuitenkin päätti avata oven.
   "Ammuja. Kuinkas teillä vetelee..." Siinä oli omituisen näköinen mies. Kuin velho jotenkin. Se oli aika näkyvää. Mutta kauppiaan asussa.
    "Mitä haluatte?"
   "No, minullapa on teille myytävänä tällainen laite. Texogrammi."
   "Mikä se on?"
Mies otti sen mustan liinan alta esiin, se oli lasiputken ja metallin yhdistelmä. Siinä oli musta ruutu, väri oli punainen. Mies tunki sitten suoraapäätä sisään. Hän laittoi oven kiinni niin, että Fernjin pakkaantui sisätiloihin ja alkoi sitten räpeltämään laitetta virtalähteeseen. Saaren virtalähteet olivat keltaisia pieniä reikiä. Sitten tuo laite pamahti säristen päälle.
     "Kuin altovisio?" Sanoi Fernjin.
     "Niin on, mutta parempi. Tämä sisältää taikaa."
     Fernjin oli hieman peloissaan henkilön toiminnasta ja puheista. Pelko eilisen myrkytystilan kautta tuli esiin. Sydän alkoi laukkaamaan.
    Mies sanoi: "Katso ruutua! Eikö ole hieno." Hän käänsi sen kohti Fernjiniä ja Fernjin yritti ajatuksissaan kääntyä poispäin mutta salmiakkimaiset kuviot  pamahtivat ilmoille sieltä hänen tajuntaansa.
    Ne menivät hänen mielensä sisään, osa meni hänen kehonsa lävitse. Ne kietoutuivat myrkyjen täyttämään solukkoon, joka olisi ollut nyt tärkeä puhdistaa vedellä heräämisen jälkeen. Fernjinistä tuntui kauuhealta ja sydän raskaantui.
    "Meidän compania omistaa nyt sinun salaisuutesi. Vain suuri tuska sinut voi pelastaa." Sanoi velho. "Ja sekin on menetetty." Hän tuli hypnoottisen peloissa olevan Fernjinin viereen ja katsoi häntä silmiin. "Eikö? Miten nyt teet sen mitä piti, lennät sitä konetta jonka isäsi rakensi? Eikö ole myöhäistä? Voisit liittyä meihin. Anna visiosi heti!"
     Fernjin ymmärsi aika hyvin mistä oli kyse. Samasta sodasta, mitä hänen isänsä oli käynyt Tisikan kansaa vastaan, joka asui naapurisaarella. Mutta hän ei ollut täysin vakuuttunut, että visiot olisivat jo heidän. Niinpä hän ei edes miettinyt liittymistä Tisikoiden mukaan.
    Mies lähti lopulta pois ja siinä vaiheessa Fernjin oli jo pelosta ja maitohapoista jäykkä. Hän hiipi omaan huoneeseensa ja jäi makaamaan yksin hämärään, aamusarastuksen yrittäessä saavuttaa häntä epätoivon partaalla.
Disjamhi tuli majakan läheisyydessä olevalle vajalle, missä hänellä oli riipukeinu. Siellä hän majaili ja kirjoitteli asioita muistiin usein tähän aikaan. Hän aavisti, että jotain oli pielessä. Radio, joka toimi kristallinhipulla, oli jotenkin mennyt vinoon kanavaan. Hän lähti majakalle ajattellen, että Fernjin tietäisi ehkäpä jotain.
     Hän koputti oveen.
Väsyneen näköinen Fernjin tuli vihdoin avaamaan ja alkoi keskustelu:
     "Se mies siis näytti sinulle sitä laitetta...ymmärrän hyvin. Miksi annoit hänen tulla sisään, tiesit aivan hyvin tilanteen."
     "Niinpä." Fernjin sanoi silmät punaisena. "En tiedä, veto oli jotenkin niin pois, olin ajatuksissani. Ne visiot, jotka yöllä koin olivat liikaa ja tärkeitä."
    "No niin. Luuletko, että hän kirosi sinut? Juo nyt lisää vettä. Olen vakuuttunut, että kone sai tietojasi, oikeastaan niiden rippeitä, mutta jos sinä et niitä visioita ajatellut, kuten sanoit asian olevan, eivät ne ole siellä. Älä siitä huolestu." 
    "En huolestu. Mitä he tekevät rippeillä?"
   "Lähettävät lepakoita öisin. Jokaisella niillä on yksi ripe kynsissä ja he yrittävät täydentää visiota. Jos he saavat sen täyteen se viedään."
   "Oikeitako. Siis oikeita lepakoita?"
   "Kyllä ne ovat oikeita. Aluksi eivät, siis ne tunteet tulevat, sitten tulevat ne lepakot. Ne pitävät kauheaa ääntä, jota ei ymmärrä kauheaksi. Varaudu siihen, että niitä tulee. Suosittelisin, että juot terveellisiä maustejuomia aina iltaisin. Jossain vaiheessa he lopettavat, mutta sanon, että tänä iltana se jo alkaa."
"Lähden rantaan. Tämä kaikki ahdistaa minua."
"Juttele Diimzin kanssa. Se rentouttaa, mutta älä rentoudu liikaa. Tulee yllätyksiä, tarkoitan että pidä ajatukset kurissa."
Nainen nimeltä Diimzi oli matkalla rantaan, hän oli kuullut Fernjin viestittävän ja oli huolissaan, sillä viestit maistuivat myrkymarjalta. He tapasivat pian hiekalla.
"Mitä hän sitten tarkalleen teki sen jälkeen? Näkikö kukaan sitä velhoa?"
"En minä siinä tilanteessa... En usko."
"Voisimme kuitenkin kysyä eläimiltä."
He olivat pureskelleet aihetta jos jonkin aikaa aaltojen kuin mukavasti vapistessa. Oli suuri helpotus Fernjinille, että hän sai naisen kanssa jutella. Tämä oli hänen paras ystävänsä, Diimzi. 
He istuivat jäniksen eteen, jäniksen joka söi ruohoa maasta metsän laidalla olevan kedon reunalla. Siinä oli halkio.
Eläin alkoi puhua. Se tapahtui pätkittäin.
-Se on niin, ystävät...että he pyrkivät identiteetin varastamiseen...luonnon...kaiken on oltava paikoillaan. Mutta ystävät...tämä on heidän vaikea rikos. He aikovat vallata kokonaisuuden...Eikö se ole pitkä tarina...
"Se liittyy Emulaskiin, eikö?"
"Kyllä vain...Se tiedon tie on revennyt kahtia."
Fernjin katsoi suoraan Diimziä silmiin. "Kahtia?" 
"Juuri niin, isäsi rakensi suurta ilmalaivaa. Hän osui suureen pilveen."
"Mitä silloin tapahtui, milloin tämä oli?"
"Vuosia sitten. Ilmalaiva haaksirikkoutui. Muistat kun isäsi palasi tomuisena. Silloin meillä oli tuolla autiomaa Genin saarella."
"Ja kone hajosi, hän rakensi sitä kuulemma vuosia. Muistan lapsuudesta ne ajat kun se valmistui."
Se oli totta. Koko tarina. Fernjin mietti muistikuvissaan. Mutta miten se tiedon tie tuhoutui siitä. Siitä oli tullut rankkasateiden aika. Se kesti kauan. Sadetta ei oltu nähty tulevan, mutta se tuli ja se tuhosi maata mudaksi. Se tuli tänne saarelle myrskyn kautta ja jäi leijailemaan ajoiksi. Tällöin jotain ikävää satoi maarakenteeseen ja eläimet muistavat sen. Siitä luultiin päässeen eroon, se oli käytännössä puhdistettu, mutta velho oli nyt palannut ja varmasti hänen tarkoituksensa oli manata esiin vanhoja maa-alueiden taikoja. 
    Tämä oli häiritsevä ajatus. Vanhin häirintä. Häirintää mielelle. Periaatteessa ajatellen, koko laitteen tuominen majakalle oli vain näytelmää, sekin olisi riittänyt. Mutta Fernjin ei ollut tyhmä, marjojen ei saanut antaa kiroutua hänen ruumiissaan, sillä vielä puhdistautumien oli kesken. 
    "Ne pakkautuvat ajatuksiisi ja vain sinä voit voittaa ne ajatukset. Sehän on oikeastaan helppoa, ehkä, se riippuu. Mutta katsotaan nyt. Olen aika varma, että sinulta itseltäsi menee tähän vuosia, mutta me kyllä kestämme tämän. Minä lähden nyt heiluttamaan Szezing-nauhaa Mikr-marjojen luo, niitä täytyy varjella." Sanoi Diimzi.
Diimzi käveli metsään ja löysi yhden pusikon marjoja, hän tarkasti kädellään pinnan halkaisten nähden marjat ja mustan kuoriaishyönteisen punaisen marjan pinnalla. Hän viuhkaisi kätensä pois pusikosta, ilman minkäänlaisia haavoja, vaikka Misk-Marjapuska oli piikikäs.
Sitten hän alkoi heiluttamaan laitetta, mekaanista, mutta puhdasta puu kokonaisuutta, millä mantra puhdistukseen tehtiin. Se keräsi puhdasta ilmaa. Sillä oli kovin paljon kaikenlaisia toimintoja itsessään. 
    Diimzi kuunteli tuulta ja metsää. Hänen ajatuksensa oli puhdas. Hänen katseensa niinkin vilpitön. Linnut laskivat siipensä ja jäivät kuuntelemaan kaukaa saapuvaa laulua. Se oli kuin tuuli.
    Silloin kauempaa näkyi valoa, joka oli viherpunainen merkkivalo. Alus saapui kaukaa. Diimzi nosti oikean kulmansa ja jäi kuuntelemaan. Se alus tuli sieltä laulun kanssa ja suureni matkallaan. Horisonttia olisi voinut seurata, mutta ei olisi tällöin ymmärtänyt yhtään mitään. Diimzi kuunteli mitä Shakjz-olennoilla oli sanottavaa. Laulu oli kovin voimakas.
     Diimzi sai viestin. Sitten hän sulki silmänsä ja heilautti marjapuskan yli korkean vierivän liikkeen, jolloin Szezing nauha koneistoineen levisi Mikr-Marjojen ylle hienona pyörivänä vanana ja pamahti Diimzin kääntyessä kohti alusta umpeen laitteistoonsa. 
Alus oli poissa. Oli aivan hiljaista.
Disjamhi tuli Diimziä vastaan.
"Kuinka ne nyt jo tulivat?" Hän kysyi.
"Se oli kai tarpeellista. En tiedä miten hän herää tähän. Onko siitä nyt alkuun niin paljon hyötyä, kuin silloin kun kaikki marjat ovat tulessa. Mutta Shakjz on Shakjz, kai he tietävät mitä tekevät."
Disjamhi katseli luntoa ympärillä, siinä oli yksi heidän kansansa rakentama kokonaisuus, muurinpätkä. Kiviä, pehmeästä liidusta. Sammalen peitossa raot.
"Eläimet ovat rauhallisia. No tietenkin juu, mutta heidän vaisto ei sano huonompaa tulevan tänä iltana. Katsotaan miten Fernjin pärjää."
Ilta tuli. Aurinko laski. Kuukus-planeetta, tuo sininen, alkoi näkyä ja sen värittämä rauhanverho saapui saarelle.
Auringon keltaoranssi sävy oli aina niin miellyttävä ja uskomaton näky. Hivelevä, kuin kevyttä oranssia laavaa.
Maailma oli paikoillaan. Tähdet alkoivat näkyä.
Nuotion ääressä istuivat kaksoset Ming ja Bingjiz. Heidän ympärillä oli muitakin, mutta Ming ja Bingjiz kuuntelivat tarinaa tarkkaavaisesti, mitä Disjamhi kertoi nyt keskittyen heihin seisaaltaan.
"Ja heillä oli planeetojen saalisavaimet. Käytännössä kovin lauhkeaa, mutta se kaikki oli huijausta. Planeetalta Recha lähetettiin sitä viestiä taukoamatta, jonka tarkoitukseni oli pitkällä tähtäimellä tuhota Shakjz-olentojen haltu. Ja Derekome olentojen haltu. Täällä oltiin kymmenentuhattavuotta sitten todella vaikeassa tilanteessa tämän ulkomaailman sodan takia."
Nuotio paloi kirkkaasti.
"Sitä kokonaisuutta oli vaikea kenenkään kestää ja käytännössä Astma-laite navalla tuhottiin jo sen sodan seurauksesta. Se oli lavastettu kuolemamme. He halusivat, että historiaan jää vaan naarmu. Mutta Shakjz-olennot saivat rikottua kokonaisen planeetan kokoisen koneen. Lähetykset vihdoin loppuivat ja kuukus-planeetasta tuli rauhallinen. Se oli aina ollutkin luonnollinen. Sitä vain käytettiin vahvistimena."
Fernjin saapui kävellen paikalle. Hän sai katseita osakseen.
"Miten sinä jaksat nyt Fernjin?" Kysi Bingjz.
"Aivan hyvin, join hieman maustejuomia. Ilmeisesti kaikki tietävät siitä aamuisesta?"
"Jokainen tietää."
Nuotiossa paloi liekki. Se paloi hyvin ja puu putosi toisen päälle romahtaen. Puolittainen hiillos siinä oli.
"Heidän saarelta ei tule varmasti tänne ketään vielä tänään. Mutta tulossa on..." Sanoi parrakas mies nimeltä Becid.
"No, riippuu asioista. Mutta olen samaa mieltä kanssasi, se on odotettavaa."
Ei Fernjinin olisi tarvinnut tätäkään kuulla, mutta näin tapahtui.
"On parempi, että kaikki kerrotaan oikeassa järjestyksessä nyt, kun kerran aika siltä vaikuttaa. Shajz-olennot kävivät tänään avustamassa luonnon harmonisoinnissa, olin puhdistamassa marjoja." Sanoi Diimzi.
"Ja se onnistui ilmeisen hyvin. Ymmärrä se Fernjin. Siellä on puhtaita marjoja nyt ja saari on saannut syvän aallon."
"Niin. Sinua varten ja aikaa varten. Nauti nyt tästä illasta ja varaudu niihin lepakoihin. On parempi, että nukut Diimizin kanssa hänen lomailuhuoneessa lähellä niitä Mikr-Marjoja."
Fernjin mietti ja pudisteli päätään: "Ihan hyvä olo. On tämä kyllä aika vaikea tehtävä."
Se kartta oli siellä pääkeskuksen puumajan seinällä. Siinä oli heinien ja kaislojen täyttämä katto, minkä päällä oli puuseipään näköisiä pitkiä puita, jotka muodostivat kotilomaisen hienon muodostelman katolle, taivaalta katsottuna.
Zibrah ja Tejja olivat kylän johtajat. He katselivat karttaa, missä oli sinisiä, vihreitä ja punaisia viivoja. Ne muodostivat maamuodosten korkeusarvioita ja siinä samaisessa kartassa oli keskuksen kaikki ne paikat, joita tarvittiin hätätilassa.
Maja itsessään oli keihäskaartin ympäröimä. Niitä oli erilaisissa riveissä ympäröimässä tätä pyöreää rakennusta.
"Miten ajattelet? Tuleeko tästä oikea sota?"
"En tiedä, aseita on monia, mutta oikea sota...kyllä meidän täytyy harkita aseistumistakin. Toki muutamme ensin Kongr-periaatteen, jotta voimme alkaa ottamaan käyttöön vanhoja taistelumenetelmiä."
Oli yö.
Kynttilälyhty valaisi huonetta, tuota majan pientä osaa, joka oli neliömäinen ja jatkui ympyrän puolikuukaareen, joka laajeni kokonaisuuteen.
"Ei mennä normaalia reittiä nyt."
"Käymme siellä..."
"Tarkista lyhty. Ota punainen."
Fernjin oli palannut huoneeseensa majakalle. Hän oli edelleen teen pehmeydessä ja puhdistui mielensä sisällä asiota ajatellen. Mielikuvat olivat kristallinkirkkaat kun hän otti toisen kupin teetä jo takaisin palaamisensa jälkeen.
    Hän otti vanhan kirjan esiin. Se oli tarinakirja. Ja hän luki sitä hetken miettimättä juurikaan mitään.
Sitten hän ajatteli yrittää nukahtaa untenmaille.
Pilvet ulkona olivat tummansinisiä. Tuuli oli aivan mieto. Lombus-kukat kukkapenkissä majakan alakerroksen hiekkasementtiseinää hivellen olivat aivan paikallaan.
Fernjin meni makuulle ja laittoi kristallipallon kaltaisen esineen toiselle kääntöpuolelleen. Kuin hilelunta alkoi satamaan sen ylämaailmoista, jota olivat kuin merihevosen osista rakentunut viidakko.
Sitten uni oli tuloillaan, mutta se katksei välähdykseen ulkona, joka tuli mielen läpi.
"Kenelle soitat sävelen yksin..." oli lause hänen mielessään, se oli kirjasta jäänyt mieleen jotenkin.
Fernjin nousi istumaan sängylleen.
Hän meni ikkunan ääreen ja katsoi ulos. Siellä poikkelehti oudosti punainen valo metsän laidassa. Hän ajatteli heti, että nyt hän on vaarassa ja hän tunsi sisällään tunnetta, että kylän täytyi olla myös. "Hyökkäävätkö he näin?" Hän kysyi itseltään. "Hämäävätkö he vain?" 
Fernjin ajatteli näiden olevan iskujoukkoja tai toisenlaisia sellaisia, jotka vain hämäsivät ja kiusoittelivat. Uni ei tullut nyt kysymykseen. Hän tiesi, että aamuun asti oli valvottava.
Niinpä hän meni kirjoituspöydälleen ja rauhottui hetkeksi. Hän katsoi kynää. Hänen silmänsä poikkelehtivat alustalla. Hän otti paperin ja mustetta pullosta ja veti viivan paperiin.
Viiva keveni suorasti ja muste levittäytyi pehmeästi pieniksi kiteiksi paperiin, mikä oli pehmeää ja kellertävää. Se oli vanhaa, niin kuin piti aina olla. Saarella oli paperipaja. Saarella oli myöskin oma valumo. Kaikenlaisiin tarpeisiin oli työmahdollisuudet. Moni olisi kuitenkin kaiken kaikkiaan ihmetellyt tarkkasilmäisenä rakennusarkkitehtuurin viimeistelyhienouksia, sillä vaikka arkkitehtuuri oli luonnon näköistä osittain ja alkukantaisen ihanteita ihannoivan tyylinen, se oli uskomattoman tarkkaa työtä.
Hän veti toisen viivan tämän ensimmäisen yli.
Siihen tuli hauraus. Punainen visio, neste.
"Ei se näin mene." Sanoi Fernjin.
Hänellä oli monesta syystä rauhallinen olo. Sitten hän meni ikkunan ääreen taas, eikä nähnyt valoja enää.
Silloin ovi narahti. Se narahti sattuman seurakusesta.
"Tuletko pelko." Sanoi Fernjin.
Sitten hän meni istumaan taas työpöydän ääreen ja veti viivan, kolmannen.
Tasainen viiva. Yksi pieni virhe. Se oli kyllä havaittavissa.
Hän meni nukkumaasentoonsa ja lepäsi siinä. Hänelle tuli lepakot mieleen. Niitä ei ehkä ollut tulossa. Mutta nuo valot. Se oli erikoista aikaa hänelle. Miten hän oli niin rauhallinen, aivan kuin hän olisi hypnoottisesti tietänyt, että mikään ei mene vialleen.
"Ne menivät jo." Hän sanoi itselleen.
Alkoi kuulumaan siipien lepatusta. Hän meni ikkunan ääreen ja katseli ylöspäin räystään tarkastaen. Parvi hanhia lepatti majakkaa kohti ja ylitse.
Fernjin mietti -Kuin aaveita. Lepakkohanhia. Kuin sisällä. Ulkona. Entä sitten?
Oli jonkin verran inhoa asiaa kohtaan, hän meni työpöydälle ja otti sen vierestä kupi teetään. Joi. Nautiskeli. Mietti asoita.
Yhtään viestiä ei ollut lähtenyt Majakasta. Ei yhtään.
Hän meni sänkyyn ja nukahti. Kolmas tee teki sen.
Uneen tuli suuri mustekalan näköinen olento. Tursas. Se oli täynnä suuria vaaleansinisiä jalokiviä. Pyöreäksi hiottuja valtavia kiviä. Se soitti melodiaa musteellaan. Se ampui välillä punaisia nuolia kuin joka puolelle Fernjin tajutaa, joka oli muodostunut kehäksi ympärille sitä. Nautinto poksahti jokaisesta kuplasta, joka syntyi siihen. Sitten merilevä tunkeutui rei-istä kosteana ja viielänä verhona. Se puhdisti tajuntaa ja mustekala ponkaisi pois.
Fernjin katseli aamulla kattoa ja mietti, että aurinko näytti aivan ilta-auringolta. Jotain oli tapahtunut ja hän jotenkin ajatteli, että jotain hyvää. Mutta kun hän meni ulos Majakan ovesta, hän näki suuren pyrstötähden taivaalla.
Se helotti punaisena. Pilvet olivat vihreitä. Maa oli tumma.
"Mitä täällä tapahtuu." Kysyi Fernjin vastaan tulevalta.
"Kuoleman tähdet."
"Mitä ne ovat?"
Tuuli oli imaistu kauemmas näkymättömiin. Saari oli vaarassa. Odotettiin hyökyaaltoa.
Heidän kansallaan oli yksi paikka minne tällaisessa tilanteessa kannatti mennä.
Se oli keskuksen alla oleva tunneliverkosto. Hätäammus oli sytytetty ja kuumailmapallo leijui se mukanaan saaren keskellä varoittaen kaikkia nyt siirtymään keskukseen. Joka puolella oli hämähäkinverkon aistimus, joka sekin oli yksi hätäsignaali.
Siellä näkyi rannassa, kun Ming ja Bingjiz katselivat taivaanrannan suuntaan. Siellä näkyi toisella saarella hätäaluksiin pakkautuvia mustia hahmoja. Ja suuria hämähäkkejä tai koneita, jotka näyttivät hämähäkeiltä.
"Mitä? Minne he mahtavat mennä? Ehtivätkö he jonnekin menemään, Tisikat. Minne?"
Kuukus-planeetta oli edelleen näkyvissä, vaikka se näkyi aina illalla.
"Ehkä heillä on avaruusmahdollisuus."
"Voi heillä olla avaruusmahdollisuus. Mutta kuka on tarjoaja?"
"Tässä tapauksessa suuret olennot voivat tulla kaukaakin. Mutta ongelmana on, että tämä pyrstötähti ei ollut ennustettu."
"Niin. Sen täytyy olla alus."
"Ei niitä voi tuoda tilan läpi noin vain."
"Kestääkö planeettamme särmä, jos se putoaa maalle?"
"Kyllä se sen kestää, kyseessä on noin kahden kilometrin leikkaava objekti."
He katselivat kuin lumouksesta juuri poistuneet taivaanrantaa ja tulista ilmapiiriä.
Metsät olivat pöllöjen oudon ulvonnan vallassa. Oravat juoksivat hyppien puissa. Kaikkialla oli ihmeellinen kaaos. Sinipunaiset lehdet, kuin loihteesta välkkyivät puissa. Jotain oli tapahtumassa myös luonnolle.
"Kasvitkin ymmärtävät jotain tulevasta, mitä me emme tiedä. Tuon pyrstötähden täytyy olla alus, sotaalus ajattelisin."
"Vaikuttaa siltä, että salajuoni oli vain hämäystä, emmekä ymmärtäneet suuremman sodan saapumista."
Mennään kertomaan tästä nyt. On aika mennä keskukseen nyt muutenkin.
Palavat tulet siellä täällä nousivat ruohikosta ja he pääsivät lopulta polkuja pitkin paikalle. Keskuksen edessä oli nuo puuseipäät, he kulkivat kiihdyttäen niiden välistä. Ming ja binjz. 
     Kaikki olivat jo sisällä, hopeisissa rengaspuvuissa. Ne estivät planetaariselta säteilyltä. Kukaan ei kuitenkaan tiennyt objektin alkuperää, mutta senkin takia varauduttiin säteilyyn.
     "Menemme nyt kun kaikki ovat tässä." Mittari, joka mittasi kaikkien enrgiavoiman näytti seinällä kaikkien olevan paikalla.
     "Menemme maan alle ja odotamme tilanteen rauhoituumista."
He menivät tunneleihin oviaukosta, jonka ympärillä oli puuta ja kalkilla koristellut ournamentit. Raskas metalliovi jäi auki siihen sivuun siksi aikaa, kun kaikki kumarassa kipittivät portaikkoon. 
    Vihreän metalliaineksen haju oli voimakas. Valetut palkit olivat koristeelliset, kaikkeen oltiin aina panostettu. Ne olivat ajatuksen mukaan keveämmin raskaita maakerroksia piteleviä.

Toinen luku
Maanalainen maailma on tällä planeetalla erilainen, kuin useimmilla. Mink ja Bingjiz ovat aina olleet puoliksi siellä.
Majakan oli jäätävä. Kaiken oli jäätävä. Se oli yllätyshyökkäys. Heidän kansalleen jäi arvoitukseksi juurikin se, miten he eivät saaneet millään tietää.
     Nyt he istuivat maanalaisen bunkkerin sisuksissa ensimmäisessä Kirivaanissa. Se oli holvi ja suuri kokoinen huone. Käytävät johtivat kahteen suuntaan. Kolmannesta oltiin tultu tähän tilaan. 
    He istuivat penkeillä, missä oli kiinnitysvyöt maanjäristystä varten. Tällä hetkellä he eivät olleet sidoksissa niihin. Jokaisella oli vahva tunne sisällä, että nyt tapahtui paljon ja jokaisella oli haikea tunne sydämessä siitä, että saari oli tuhon oma. Heidän kansallaan ei ollut tapana miettiä sen pidemmälle. Tämä oli se traditio.
    Ensimmäinen järistys alkoi. Jokin kappale oli iskeytynyt maankuorta kohdaten. 
Samaan aikaan ulkona oli alkanut tapahtua muutakin. Tätä valtavaa alusta oli ammuttu. Se oli vastannut tulella ja järistys johtui vielä siitä.
Miten sitten kävisi jos kappale osuisi kokonaisuudessa maahan? Se olisi joko hyökyaalto tai tomuräjähdys. Vulkaaninen toiminta ei ollut täällä läsnä.
Tisikan hämähäkkialuksia tulitettiin taivaalta. Ne olivat Shakjz-olentojen alarotu. Niillä oli asu joka kesti tulta. Sotilaita. Niiden alukset olivat kolmion mallisia. Ne olivat enemmän suoraviivaisesti lentäviä, kuin ylösnousevia. Hämähäkkialukset empuivat nopeasti suuntaa vaihtavilla tykeillä, mutta yksi toisensa jälkeen tuhoutui. Kuului kamalia mylväyksiä, kun alukset tuhoutuivat ja Tiskat paloivat liekeissä. 
Meteoriitti vaihtoi suuntaa. Se kääntyi todella hitaasti, itää kohti. Silloin kokonainen saari kauempana räjähti ja sai aikaan paineaallon. Siitä tuli hyökyaalto, joka laajeni joka suuntaan.
Meteoriitti pieneni ja pieneni horisonttia kohti nopeammin kuin aalto. Vedestä tuli muutama räjähdysmäinen voima, mitkä nousivat vesipaaluina. Hyvökyaalto kumosi ne samantien.
Kaikki paloi Tisikan saarella ja aalto iski sinne ja kumosi saaren kulttuurin kumoon. Se oli ollut koneellinen maailma. He eivät olleet koskaan vannoneet luontoon.
Sitten aalto tuli Majakka saaren kansan luo.
Se kumosi puita, iskien ensin majakan kahtia, että se sortui. Puut joivat sisäänsä suolaa katkeillessaan ja rimpuillessaan alas pieniä mäkiä ja upoten veden alle, oksien sotkeutuessa hienovaraisesti toisiinsa.
Se vei mukanaan talot. Eläimet, jotka eivät olleet tunneleissaan.
Kaikki aidat hajosivat. Kaikki muurit saivat vaurioita, paitsi Ikimuuri, mikä oli pystyssä aina, jos saaren kohtalo ei ollut lopullisesti sinetöity.
Aalto saapui Keskuksen luo, kumosi seipäät ja murkasi keskuksen tuhanneksi palaseksi.
Kaikki olivat maanalla ja Feng-Tietäjä hio käsiään kritalli-monikulmioon, mikä oli heidän tietolähteensä. Se oli hetki sitten napattu satulasta Keskuksen aulasta.
"Me pääsemme vielä rakentamaan kotiamme..." Hän sanoi.
"Kenen sota tämä on?"
"Shakjz-olentojen."
Kauempaa oli tulossa Gtoxnha-voimat. He olivat pahimpia tuholaisia, koko tiedetyn maailman. Heillä oli absoluuttinen tekniikka. He tulivat ilmoille, kun kaikki oli kohdallaan. Sitä ennen heillä oli tapana tuhota muita, tai huijata alueita.
    Recha oli heidän kotiplaneettansa ja se oli kuudes planeetta. Tämä oli se kansa, joka oli käyttänyt hyväkseen Kuukus-planeetan voimaa.
    Heillä oli hallussaan uuden-ajan suunnitelma. He halusivat säilyttää ikävät rodut. Valtaansa varjellen, he käyttivät hyväksi myös muita ikäviä. Heidän voimansa ei kuitenkaan ollut ikävä, vaan aiheutti ikävän, heidän kuin monien muidenkin pahuuden voimien, ikävä oli piilotettu. Kuin harmaan tai mustan hunnun alle.
   Tämä rotu oli poistanut ikävän itsestään jo kauan sitten, muttaen itsensä koneiksi. Mutta vain paluureitin myötä. He elivät oman suunnitelman harhassa, miellemaailmoissa, rakastetuissa lapsuuksissa. Mutta se kaikki oli petosta.
Sen takia Rechan ollessa suurimmassa aktiivisuudessaan huijaten planeettoja. Oli mahdotonta selvittää, kuka oli osa ja mitä suunnitelmaa. Kuka oli paha.
Tässä suunnitelmassa oli kuitenkin teoreettinen aukko. Se, että joku sai voimansa palautettua ja koodattuakin itsensä heidän järjestelmään. Tähän teoreettiseen aukkon oli vain yksi ratkaisu: uskoa, että on.
Eräs ala-arvoinen rotu oli Kishchots. Vampyyrirotu, joka käytti hyväksi kaikkea epähedelmällistä, hapanta, veristävää ja kuolettavaa voimaa. Näiden kanssa Gtoxnhalla ja Kishchotseilla oli suuri liitto. Mutta siinä oli tapana välillä hyödyntää toinen toistaan kierosti. Valitettavaa oli, että liitto ei kumoutunut, sillä voimat olivat liian kokonaisvaltaisia. He toki tiesivät tämän, mutta asia oli aina totta, jos se oli petos heidän välillään, se mahdollisti aina muutoksen tapahtuvaksi.
Nämä Vamppyyrimäiset olennot, noin 800 vuotta vanhoina perusiältään pysyivät kaukana Gtoxnhallan koneista. He lymysivät palatseissa ja maan alla Suuren Suruman kaupungeissa. Haudoissa ja uhrimenoissaan. Kaupankäynneissän.
Zxenzobeneathin hauta.
Kahdeksastoista kaupunki. Samalla planeetalla:
"Minä ymmärrän huolesi commandiitti Rdefgroxx. He ovat saaneet vastarintaa joukkoomme."
"Niin. Meidän on suljettava sinetti ja osaalue on synyytettävä uudelleen, on laitettava lihapäitä ja haarniskoja."
"Me jaamme osastot niin."
Se oli pimeä kellarimainen tila. Siellä haisi hiiva ja vanha viini.
"Miten on, saanko palkkion huomenna?"
"Se annetaan sinun suvun jatkeelle, sille joka on kironnut heidät ensikäteen. Mutta vaikka he ovatkin osittain uusia olentoja jotka ovat valtaamassa kuvioitamme, minä luulen, että asia on nyt niin, että saat kirstun itsellesi."
Se kuolemanpesä oli haudattu seuraavaan huoneeseen. Siellä oli kuolleita tarantelloja ja suuria käärmeennahkoja. Kärpäsen toukkia ja haamujen pimeän usvan hikeä.
Sota oli sotaa. Nämä alhaiset alamaailmassa mielellään aikaansa viettävät olennot, olivat juuri niitä pahimpia mitä oli. Heillä juuri oli se liitto Gtoxnhalla-konerodun kanssa.
Heillä oli tapana juoda pelokasta verta ja uhrata lapsia. He tekivät kaikenlaisia kamaluuksia ja dominoivat alueita, missä kuljettiinkaan. Muodostaen erilaisia kehiä. 
He muuttivat kehän aina niinä aikoina kun ongelmia todella tuli ja nyt oli havaittu juuri tällainen.
Kulkutauti oli levinnyt pieneen Joxinin-kylään. Siellä infrachanasta tuli viestiä kaduilla, että toisella puolella planeettaa oli tapahtunut kummallisuuksia ja oli ollut hyökyaalto, mikä ei kuitekaan ollut matkannut kuitenkaan kovinkaan kauas merta pitkin.
Kokonaisuus oli rakennettu niin, että petturuutta pystyttiin ihmisten kesken suorittamaan.
Tensa oli yksi näistä, jolle valehdeltiin, jota käänneltiin ja jonka kustannuksella Ziriconin lain mukaan tehtiin petoksia.
Tämä oli vaikeaa Tensalle, sillä hän oli jatkuvasti huumekoukuissa ja yritti paeta hyväksikäyttöä. Hän käveli Joxinin katuja. Tuo nimi oli vanha. Kaupunki oli sortunut ja uudelleen rakennettu. 
Tuskin oli vaikea ymmärtää hyväksikäyttöä. Hänelle annettiin valheita ja huijaus liikkeitä ja näin hänet saatiin toimimaan täysin vastoin tahtoaan ajattelematta.
Ongelmana oli, että Ziriconi tuki materiaaleja ja huijaukset olivat mahdollisia.
Ikään kuin hänen oli peruttava kokoajan niitä asioita, mihin hän joutui nopeissa käänteissä. Hänen annettiin ymmärtää asiat väärin. Koska luotto oli muualla, ei hänessä itsessään. Hän oli kyllä ajatellut asiansa monta kertaa kuntoon, mutta tilaisuuden tullen kaikki pamautettiin hyvääksikäytöksi. Oli vaikea sanoa, oliko Ziricon, koskaan onnistunut halutussa tehtävässään.
Biscah, eräänlainen gobdonoidien järjestyksen pitäjä, oli ruokatauollaan vakoilemassa Fernjinin toimitaa. Hänelle oli juuri annettu muistin menetys pilleri huumeiden sijaan. Fernjin hapuili etsien roskien seasta syötävää.
    Biscah lähetteli jonkin näköisiä näkymättömiä hopeisia nuolia Fernjinin suuntaan ja katseli, mikä onnistui, mikä ei. Fernjin itse sai välillä informaation vastaan, välillä ei. Sitten hän taas etsi ruokaa, hän tiesi että vakooja oli lähellä.
Sitten tuli se lähetys, että kristallikehän läpi on päässyt valkoinen suuri laiva.
Sen sanottiin olevan valkoinen, mutta oli muuttunut punaiseksi meteoriitiksi matkallaan ja sen jälkeen oli tullut melkoisen piakkoin se hyökyaalto. Informaatio oli jostain syystä pakko kertoa, tilanne vaikutti tältä, kun Fernjin kuunteli sitä rokalaatikkoa katsellen. Pahvilaatikko heilui tuulessa eteen ja taakse.
Kuulutus oli pian ohi.
Tensa mietti, mitä mahtoi olla tekeillä. Se oli kovin vaikea tietää varman päälle, mutta hänellä oli voimakas tunne, että nyt se oli tapahtui.
Hän käveli ohutta mukulakivikatua eteenpäin ja meni syrjäkujalle ja sitten sisään ovesta, joka oli puinen. Sitten hän käveli kellarikerrokseen, nappasi tulukset kivenkolosta seinästä ja sytytti raapasiten niillä oljysoihdun.
Hän meni tunnelin päähän ja saapui huoneeseen ovensuun, kuin pikku tunnelinsuun alittaen.
Huoneessa hän nosti soihdun ja meni siellä olevalle pöydälle, sen viereen. Katsoi siinä olevaa vanhaa ruskeaa paperia. Paperi oli kartonki, iso. Siinä oli ilmalaivan piirrustukset.