​Rukolae Foundation - It does not exist

Rukolaen tarkoituksena on toimia viitteenä hulluuden olemattomuudesta niille, jotka sijaavat kaiken erikoisen, epänormaalin poikkeavuuden sen piiriin. Kieltämättä että järjettömyyttä ei ole, mutta että sen piiriin ei voida asettaa kaikkea normilta tuntematonta.
    Se voi antaa esimerkkejä siitä logiikasta, mikä selittää ilmiöt joko tosiksi tai toimiviksi. Joskus sellaisiksi, mitä loogisen henkilön on pakko kohdata, kokeilla tai pohtia. Psykoosi, hulluus on määritelty, muttei tunnettu(Pyyhkiytyy usein pois). Kohde on tuntematon, määritelmä vajaa. Tiede on valtavirran psykiatriassa osiltaan kykenemätön. Objektiivinen näkökanta vaarantaa psykiatrisen tradition mielivallalle. Onko mahdollisimman paljon tuntemaatomasta saatava tietoisuuteen.
Objektiivinen. Subjektiivinen. Harha vai ei harha. Ero on usein subjektiivisesti todistettavissa, muttei objektiivisesti. Vain kokemus ja luottamus, harvoin kokeet, voivat todistaa monien hulluuden määritelmien olevan vajaita tai mitättömiä. Ennakoidun tiedon todiste, voi olla yksi esimerkki siitä, miten subjektiivinen todistetaan. Harvoin siitä tulee totta, sillä vertaillukohdetta rakenteessa ei ole. Paitsi useita, mihin ei luoteta.
      Synkronisaatio selittää osan hulluuden mekanismeista. Tätäkään ei tiedetä. Subjektiivis-objektiivinen maailma ei toimi. Psykiatria ei ole yhteistyötä. Se, onko mielenterveydellisten ongelmien inhimillistäminen hyväksi potilaalle tai järjestelmälle on mielenkiintoinen kysymys. Voidaan ajatella, että järjestelmän olisi parempi seurata erottelevaa objektivisanimismia, mikä se lopulta voi monessa tilanteessa kahden osapuolen, potilaan ja hoitohenkilökunnan välillä olla. Tunnustamatta hulluutta, mikä ei ole hulluus. Tällöin lopulta ahdasta tilaa voi jäädä enemmän ja erimielisyydet säilyvät tarpeellisina. Identiteettiin ei ehkä kosketakaan. Tämän ongelman syntyvyyteen liittyy lukitsemisen ongelma. Mikä on todennäköisesti aina tietyissä tilanteissa pakollista, sillä hulluus on usein heittelehtivää mieltä, joka voi saada aikaan rajoittamattomana hankalia tilanteita, myös itselle potilaalle.
    Toisaalta avoin dialogi voidaan nähdä hyvänä ja vapauttavana metodina, mutta yleinen tietämys hulluudesta asettaa uusia portteja henkilökohtaisuuden rajoille pääsyyn, sellaisille jotka niitä haluavat käyttää. Rukolae Foundation on argumentti teollista, väärin objektoitua hulluuden ymmätämättömyyttä vastaan.
    Mielisairauden oire on usein huono tai voimistunut tai heikentynyt kemia. Ajatellen esimerkiksi dopamiinin puutosta. Jos ihminen on kuluttanut itsensä. Miten voidaan sanoa, että kuluma on sairaus, noin henkilökohtaisella tasolla. Se on kuluma. Toisaalta jos robotti sekoilee, se sekoilee.
    On vaikea uskoa, että tiedon ja puoli-tiedon vapauttaminen yhteisössä olisi vaarallista. Intimiteetin luonteen tietynlainen kääntäminen voi tuntua silti ehkä pelottavalta. Siltikin psykiatrian väärintulkitsevuus voi olla perusperiaatteeltaan painajaismaista, eikä pitkän tähtäimen suhteen kovin turvallista. Aiheuttaen perusennakko-oletukset, joiden välille ei löydy yhteissäveltä. Toisin kuin ehkä paremmin vanhemmissa kulttuureissa.


Negatiivisia asioita.

Mielisairaalat eivät ole mitenkään normaaleja paikkoja. Kun halutaan ajatella jonkin näköinen normaali, keskiverron kaltainen näkökanta, tai eroava, ihan mikä tahansa, niiden looginen toimintatapa ei ole luonnollinen, mutta parempaakaan ei ole, sillä maailma ei ole luonnollinen. Ehkä niiden perusperiaate on looginen ajatellessa henkilöitä, joiden aina epämääräisesti ennustettava tulevaisuus näyttäisi synkältä tai henkilöitä, jotka vaarantavat yhteisön. Entä muut. On tottakai kysyttävä ennen liiallista vapautuksen tahtoa, oliko ennen aikaan puuhun sitominen inhimillistä. Se nimittäin hetkellisen kohtauksen ajaksi saattoi olla. Länsimaisen psykiatrian ongelma on kuitenkin loppuelämän hulluudenkierteen aikaan saaminen, estämisen puolesta. Kyse ei ole siis aina kohtauksesta psykiatrian näkökannasta, vaikka olisi. Kaiken kaikkiaan lähden näkökulmasta, että kovin harva on oikeasti hullu tulkitessa hulluutta. Ja että hulluus ymmärretään väärin ja kokeneet ihmiset jotka sen tietävät mitä se on, saattavat olla joskus sellaisia, että käyttävät tilannetta alistusmielessä hyväkseen. En sano, onko tällaisia paljon, asian yleensä ollessa hieman erilainen, mutta vastakkain asettelu on rooleina pakotettua, statuksina ja joskus todellista, usein ehkä vain oikealla tavalla hyväksyttyä. Tämä epäselvyys luo jo terveeksi ajatellussa ihmisessä paranoian asioiden tavasta toimia, siitä mitä tehdään. Kuitenkin luulisin asioiden olevan aivan suhteellisen hyvin kunnossa, sillä lakikin sen määrää, että ihmistä pitää hoitaa, mutta tietynlainen sivumentaliteetti mahtuessaan joka rakoon, on hetkellistä tuhoamista ja osa sitä tietä, pitkäaikaiseen hulluuteen syöksemistä. Seassa on usein myös läheisten omat ongelmat, heidän tapansa nähdä hulluutta ja heidän omat pelot, joten henkilön oma potentiaali ja henkinen kyky aliarvioidaan helposti, kun lääkitys ja hulluus hänet saattaa pistää syvemmälle suohon. Se että lääkkeet olisivat pelkkää hyvää ja että ne olisivat olleet ainut tie terveempään elämään on utopiaa, mutta uskoisin, että yhtä hyvin lääkkeet voivat olla tie terveempään elämään. Nehän ovat vain käytännössä aivojen ravintoaineita tietyllä tapaa ajatellen. Se kuinka paljon salaliittoja sisältyy mysteeriin, taas sivuvaikutteina, on mielenkiintoista, sillä on aivan järkeenkäypää, että ihmisiä, joiden henkinen kapasiteetti ja energiat avautuvat, yritetään myös lytistää, joskus mahdollisesti tuhota. En usko asian olevan joka puolella maailmassa näin synkkä jyrkästi. Mutta tällaisen radan, eräänlaisen toteutuman saa aikaan helposti jos olisi tarpeellista. Se toki vaatii salaliiton, mutta noin yleisesti, laskelmoidessa kokonaiskaavaa, miksipä ei näin olisi. Tällaisen lähinnä kemiallisen salaliiton olemassaolosta minulla ei ole todisteita, enkä varsinaisesti sellaiseen usko. Mutta kuka vaan voisi käyttää asiaa hyväksi. Mikä motiivi sitten olisi? Sitä en tiedä. Herkempien heikentäminen.
     Edellä mainittu salaliitto vaatisi kemiallisen tuhoamisen ainesosat ja jonkinnäköisen järjestäytyneen kiusaamisen. Se jos tällainen salaliitto on olemassa tahtomatta, kenenkään ihmisen siihen osallistumatta on hieman eri asia ja kyse ei ole tällöin salaliitosta, vai onko, jos asian tiedostaa ja sen rytmiin osallistuu. Oletko siis hoidon vai tuhoamisen puolella. Kannatatko hullun jäämistä laitokseen vai parantumiseen, ehkä tämä silloin vaikuttaa asiaan asian pitkässä jatkumossa. Ennen kaikkea hullut ovat herkkiä animistisen kaltaiselle maailmalle.

Positiivisia asioita

On todettava, että on parempi joutua hoitoon, kun tuhoutua mielisairaalan ulkopuolella. Usein. Tällöin ne, jotka joutuvat hoitoon tai enemmänkin hoitamisen jatkumoon syyttä, ovat enemmänkin uhreja, henkilöitä jotka joutuvat kärsimään toisten paranemisen kaltaiseen menevän seurauksesta. Sillä sairaalan on pakko olla. Jotkut eivät usko, että olisi tällaisia itsensä korjaavia henkilöitä, mutta niitä on maailma pullollaan. Mitä sitten tehdä paremmin?
     Jos raja terveen ja hullun välillä ei olisi jotenkin stereotypisen tiukka, kuka vaan voisi pyrkiä väittelyllä ulos sairaalasta. Oliko tässä joku ongelma? Ehkä se, että manipulointia saattaisi tapahtua ahkerammin. Todellako. Oliko tämä se ongelma nyt tosissaan?
    Tällaisia tapoja on, potilas ei ole yksin sairaalassa ja teoriassa hän saattaisi potilasasiamiehen kautta päästä pois ollessaan väärinymmärretty. Tämä on harvinaista, syy lienee joko se että oma hulluus on vaikea todistaa terveeksi toiminnaksi, tai että se olisi jossain vaiheessa muuttunut terveeksi, jolloin kyse olisi poispääsemisajan nopeuttamisesta, mistä ylensä kuitenkin keskustellaan tällöin lääkärin kanssa.
     Ne väitteet, analyysit, diagnoosit, mitkä sairaalassa tehdään ovat aina, poikkeuksetta aina kaksi kertaa voimakkaampia väitevoluumiltaan, mitä todellisuus on. Tämä luo melkoisia ristiriitoja ja absurdeja välimateriaaleja tai välimateriaalitonta joka puolelle sairaalaa, ristiriitoja myöskin henkilön, potilaan sisään. Usein.
     Ehkä ainut tapa ratkaista tällaisia epäselvyyksiä valmiiksi ajatellussa rakenteessa, on avata niitä ja lukea niistä. On monia tyylejä järjestää psykiatrinen laitos. Tietyt ajatukset saattavat kuitenkin olla terveellisiä kaikille.
     Mikä sitten on hullu? Se on asian varsinainen ongelma ja missä rajoittamisoikeus on oikeudenmukaista tai tarpeellista, ehkä välttämätöntä. Lopulta kuvittelisi, että yhteiskunnassamme saa elää vaikka aivot taskussa, jos pärjää suhteellisen hyvin normien parissa ja suorittaa tiettyjen säännönmukaisuuksien alla elämää. Kaikki on vapaata, mutta tietyistä asioista maksetaan hinta, kuten liiallisesta pyörimisestä liikennemerkin ympäri, tai puunkin. Joskus voi olla että liian suuri hinta. Kokeiluhalua ei oikein aina hyväsytä ja joskus on tällaisia adultteja tai vanhempia, jotka eivät oikein osaa olla huolestumatta lapsensa toiminnasta.
    Kokeiluhalu määritetään hulluudeksi sitten kun se jatkuu liian pitkään. Typeryyskin voi olla tulkittavaksi hulluudeksi, jos menee sanomaan viranomaisille jotain arvaamattoman kuulosta. Kaikenlainen kokeilu ja näyttely kenenkään sitä tietämättä on yksinkertaisesti liikaa, joten se pitää tehdä metsässä, mikä on myöskin epäilyttävää. Yhteiskunnassa tekee mieli tehdä säännöistä poikkeavia asioita ja se on oikeastaan todella usein ihan normaalia ja kyllä myös usein kemiallisen muutoksen aiheuttaman tilan vahvistama. Silti se ei poista sanoisinko melko yleistä tosiasiaa, että henkilö ei kuitenkaan ole hullu.
     Toki todelliseen hulluuteen tarvitaan harhoja, mutta pienet harhat ovat joillekin todella hyödyllisiä ja toki toisille haitallisisa, mutta toisille ei ja näitä henkilöitä ei saisi merkata hulluuden piiriin, vaikka se olisikin jonkun intohimo. Ja kaikki harhat eivät sinänsä ole todennäköisesti harhoja, ne ovat jotain. Animistinen, spirituaalinen, kuollut, elävä, euforinen, uskonnollinen, filosfinen maailma kuuluu tai on maailmamme, välillä se on hiljaa ja sen aistiminen on normaalia. Toki, jos kokemus jatkuu pitkään, se voi muuttua syvälsi psykosiksi, sekin on tapahtuva, mielestäni normaali tila, silloinkin kun se on aisteilta suorastaan virheellinen. Tällöinkin se on ymmärrettävä. Mutta jos ymmärrys on hajonnut kokonaan, silloin on ehkä jotain hullua, ehkäpä vain eläimempi, tyhmempi? Kuinka paljon, oi kuinka liikaa tulit vastaan!

Pizza, omeletti vai saalaattiliitto

Haluan tässä tutkailla, onko traditionaalinen ruoka -ja lääkepohjainen, jatkuvasti muutoksessa elävä elämänmuoto vaihtelevine todellisuuksineen herkkyystilanaan hulluuden kaltainen vai itse asiassa se normaali, mikä pitäisi olla. Sillä energiteettisesti ja vireellisesti, tunne ja fyysisen tuntemisen suhteen ihminen on manipuloitavissa rasvapalloksi tai vaikka Amerikkalaiseksi, mutta onko tämä normaali normaali vain muuttumattomuutensa takia. Ehkä tästä on kysymys, sillä esimerkiksi työelämä nykyaikaisena ei salli liiallisen keinottelun mahdollisuuksia tai vaatimuksia. Tai sitten se juuri sallii. Ihmiset tekivät töitä hirsimökkien parissa ja sahoilla, polttivat tupakkaa. Jorisivat. Nykyaika... Ehkä kaikki ovat lopulta hulluja.
    Selvää on että meistä halutaan normaaleja, kuten normaalin pitäisi tarkoittaa normaalia. Vai? Mutta asia on myös, että pyrimme pitämään yhteisöstä huolta. Varmaankin hulluksi tuleminen näyttelee yhteisössä jokaisessa suurta osaa, joten sen oivaltaminen, ettei se ole sen kummempaa, voisi olla hyvä. Ainut vaan, että se on.
     Pelkkä stabiilius ei riitä normaaliin, vaaditaan järjen ääni(mikä ääni?). Tällöin henkilö ymmärtää kaiken mahdollisimman normaalisti, ne normaalit maailmat, tämä on hyväksyttyä ja noin sataprosenttisesti toimivaa. Tästä on kysymys. Muuten millään ei ole himskatin väliä.
     Emotionaalinen puoli tulee myös kuvaan. Olevaisuus. Halutaan että muut eivät ole jossain muualla tai vaikka nyt poissa. Tämä on myös ongelma, muttei läheskään palvele yksilöoikeutta, varsinkin jos hän pärjää, ei hänestä tarvitse tehdä normaalia.
     On selvää, että maailman näkeminen vuoristorataisempana vaihteluineen ja herkistyminen kemikaaleille ja ruuille on normaalia itsessään, ei ehkä tavallista mutta sillä ei ole suoraa yhteyttä käsitteeseen hulluus. Moni tällainen henkilö voi toki olla vähemmän tai enemmän hullu jossain vaiheessa ja mahdollisesti saada psykoosinkin.
    Myöskin hulluudeksi voisi luulla tyytyväisyyttä hullunana olemiseen, mutta tämä olisi hullua vasta kun henkilö olisi hullu ajatellessaan näin. Tällöinkö hän olisi lopettanut olemasta hän.


Vaikuttaa, että maailmaa voi seurata kahdella tavalla. Seuraamalla ja olettamalla, ymmärtämällä ja ymmärtämällä manipulaation ja ohjailun, sekä ymmärryksen ja toimimalla? Kuitenkin... Sisäistämällä on enemmän tilaa. Käsitteet ymmärretään uudestaan. Hypoteettisesti jotkut elämässä seikkailijat eivät koskaan löydä kyseenalaistusta. Onko hullu vain kyseenalaistaja, joka halutaan tuomita rohkeudestaan.

Pitäisikö ajatus psykiatrian muuttamisesta tiettyjen näkemysten muuttamisen kautta heittää roskikseen? Onko kaikki valmista ja myös jos huonoa, niin kuin sen olla pitää. Tarvitseeko tieteen kaltaisesti ihmisille selittää, mistä on kysymys? Eikö heidän pitäisi itse lähentyä psykotrooppista ja animistista aluetta todellisuudessa? Olisiko tulos parempi, jos yhteistyötä ei tapahtuisi, vaan ihmiset itse kehittyisivät olentoina johonkin muuhun suuntaan. Maailma näyttää tuhoutuvan, samalla tämä aalto, mitä kysymykset kiertelevät, mikä se sitten on, kaatuu, pysyy, kaatuu, ikään kuin pysyy, kuten taide. Onko täällä jokin voima joka haluaa survoa totuuden tieltään tai elättää sitä ja alistaa sen mahdollisimman alas. Ovatko hullut jonkin parasiitin, nykyihmisen kaltaisen ihmisen hyödyke. Viihdyttäjä. Mikä? Mikä siinä on että se on niin erikoista. Hulluus. Se lienee niin todetonta roskaa, ettei siinä ole yksinkertaisesti mitään hyödykettä täysin turhaan normaalin ihmisen matkustukseen aivan samassa todellisuudessa, missä hän vain ei näe elementtejä. Kaikki tämä on lopulta raivostuttavaa tai sitten pahimmillaan tai parhaimmillaan heleän toivotonta. Maanis depressiivisesti mielipide siitä, kuka luulee hulluutta todelliseksi ja sairaudeksi ja kuka taas ymmärtää sen perus salaisuuden, vaihtelee hetkissä. Sekavuus on ahdistavaa aikakaaosta. Turhaa.
     Jokin ihmeen tabu vallitsee psykiatrisella alueella toimijoissa, jotka tajuaisivatkin tilanteen. Puhumattakaan politiikasta tai vastaavasta yleistämisestä. Voi olla että meidän pitäisi ymmärtää mitä hullu sana tarkoittaa, mutta se missä sitä käytetään vaikuttaa kokonaiskuvaan. Mikä on hullu. Mikä on hullu. No mikä se on. Harhaluuloinen. Mielenvikainen. Mitä se sisältää. Entä kun se sisältää paljon enemmännja on loogista ja subloogista. Subloogisen tässä tarkoittaen järjen alla tehdyistä päätelmistä järjellä löytyen toisia maailmoja todellisuudesta. Mitä helvetin epänormaalia siinä on? Sehän on täysin shamanistin tai ongelman ratkaisijan, ehkä seikkailijan puuhaa. Se ovatko rationaalisuudestaan varmat ihmiset oikeita suorittamaan analyysiä tällaisesta henkilöstä silloin, kun onnistuisivat tekemään sen oikein, on mielenkiintoinen kysymys. Mutta tällaisia melkeinpä superihmisiä ei ole aina paljon psykiatrian piirissä. Yleisesti ottaen, asia vaatii myös kokemuksen, sen että on itse ollut tämä hullu, sana johon alan jo kyllästyä.

Kuinka järjetöntä itseasiassa on, että ihmisen pitäisi jotenkin olla samankaltainen, olkoonkin nyt sitten persoonallisuus. Miten ihmisen nyt pitäisi olla kokeilematta tajuntansa ja järkensä erilaisia vaihtoehtoja. Onko keksijä nero totaalinen psykoosipotilas, kun hän osallistuu riskinalttiiseen työhön, keksimiseen. Onko kaikki riski hulluutta. Kuka täällä on hullu. Kyseenalaistajat ja hullut roskiin. Niinkin se menee.

Mielenterveysoireet ovat ehkä joskus logiikan keino selviytyä pakkautuneesta todellisuudesta mikä on länsimaihin luotu. Syöpä ja muut sairaudet, ovat taas pakkautuneen todellisuuden suora oire, kohti kuolemaa, mistä skitsofrenia yrittää ihmistä vapauttaa.

Sellaisten maailmojen kontrollointi, tehtäessä joko tieten tahtoen tai tietämättä, kuuluu psykiatrian valtapiiriin lopulta. Näistä maailmoista erottumisen kautta ja pelkkään itseltään pois taikamaailmoista eristävään järkeen sitoutuen, pitäisi toimia sen puolesta että potilaalla on oikeus omaan itseensä, niin, että hänen henkilökohtaista aluetta tai terveyttä ei tuhota. Aivopesun ongelma on vaikea, mutta niin on lääkekierteeseen ajamisenkin. Edelleen ainoan oikean ratkaisun, pitäisi olla tietoväylä muustakin, kuin peruspsykiatriasta. Jos voimme pitää kaikki psykiatrian alalla järkeä soveltavina, sellaisina järkevinä, jotka eivät poikkea toiminnastaan ja moraalistaan hyveiden, tietämyksen ja järjen kera, eikö olisikin hyvä. Mutta monille ala tuntuu olevan kuin henkimaalmojen peliareena, joten on paradoksaalista syyttää potilaita hulluudesta tai jättää heille aukkoja, jos kyse on periaatteessa samankaltaisesta pelistä. Mutta ei ole. Ja on. Täytyy olla niitä joiden näkökannasta hullut ovat nimenomaan erehtyneet ymmärtämään voimien kanssa olemisen väärin ollessaan niin voimakkaasti niiden kanssa. Henkilöitä, joiden mielestä hulluutta vastaan taistellaan eri keinoin. Normaalilla elämällä. Halliten. Ja jos tällainen pilkkakulttuuri on, vaikea sanoa missä ja kuinka syvässä muodossa, vielä vaikeampi todistaa, niin eikö se voisi poistua sivuun. Ikuinen löpöttäminen paranoidisuudesta tällaiseen kohderyhmään kohdistuen, on naurettavaa. Tämän ovat tuoneet alalla työskentelevät toisen puolen shakkinappulat myös ilmi, näkyköön se sitten elokuvassa tai todellisuudessa.
    Psykiatrian tarkoitus on parantaa ja oireet voivat joskus olla todellisten henkimaailmojen kokemismuotoja. Niiden hiljentäminen lääkkeillä ei ole väärin, mutta mihin tehdään raja, kun jotkut osaavat oikeasti myös kehittää itseään ja saada asiat hallintaan. Joillekin käy turhaan huonosti. Siitä, että kaikille, ei ole minkään tuonelan taivaan maailman todisteita.
 
Maailman rakenne on paha. Sen jokainen sopukka on kaunisteltu. Kauneutta ei ehkä olla voitettu, kuin ei ehkä halutakaan. Sille tehdään niin, kuin hulluille tehdään. Rumennetaan, hajotetaan. Loppu kauneus pysyy pienenä.